Filmikuvauksessa ei ole järkeä!

Kuvat ja teksti: Teemu Tuomioja

Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani (ja kameran ylipäätään) vuonna 2007. Se oli Nikon D40, ja sen hankinnasta asti valokuvaaminen on vuosien saatossa kuulunut elämääni toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Kameroita ja rompetta on vuosien varrella kertynyt, sillä haluan aina kokeilla ja kokea jotain uutta. Muutama vuosi takaperin kiinnostus kuvaamiseen oli jälleen lopahtanut ja liityin spontaanisti Tampereen Kameraseuraan saadakseni hieman uusia ajatuksia erilaisilta ihmisiltä. Huomasin heti alkuun, että näillä ihmisillä sydän sykkii vahvasti filmikuvauksen puolesta. Koska itselläni ei ollut tippaakaan mielenkiintoa filmikuvausta kohden, otin asiakseni olla avoimin mielin matkassa mukana.

Olen tutustunut filmikuvaukseen sosiaalisessa mediassa, ja YouTubesta olen kymmeniä tunteja katsonut erilaisia videoita liittyen filmiin. En kerta kaikkiaan kyennyt ymmärtämään, miten ihmeessä tämä on niin suosittua. Päätin siis kokeilla, josko se avaisi jotain, jota en vain muutoin ymmärrä. Kirpputorilta löytyi rungoksi Canon EOS 300 15 euron hintaan. Kyseiseen runkoon kävi jo olemassa olevat EF-linssini. Tähän päälle sijoitin 12 euroa ostamalla Ilford XP2 Super 400 -filmiä yhden rullan. Ajattelin, että mustavalkoisuus ja rakeisuus on se juttu. Ensimmäinen haasteeni oli keksiä, mitä sillä kuvaisin. Otin reippaasti kameran mukaani ja yritin kuvata monipuolisesti ulkona, sisällä, vastavaloon, keinovalossa, ihmisiä, koiria ja katukuviakin. Filmin täyttämisessä taisi kestää kaikkiaan pari kuukautta, sillä en halunnut vain päättömästi räiskiä menemään. Kuvaaminen ei itsessään tuntunut miltään. Kohautin olkapäitäni ja toivoin, että edes jotain jäi talteen. Kehitys onnistui paikallisessa liikkeessä Hämeenlinnassa.

Kuvien skannaukset toimitettiin noin viikkoa myöhemmin sähköpostiini. Odotuksia en asettanut lainkaan, sillä olihan kyseessä ensimmäinen filmini. Päällimmäinen ajatukseni oli katsoa, mitä tapahtuu. Selasin kuvat läpi ja tunsin… En mitään. Siinä oli kuvia, jotka näyttivät mustavalkoisena ja rakeisina vanhoilta. Pari sellaista oli, josta hieman pidin, mutta sillä ei ollut filmin kanssa mitään tekemistä. Ne kuvat vain näyttivät omiin silmiini onnistuneilta. Pohdin tässä kohdassa, että eiköhän tämä filmikokeilu ollut tässä. En vain edelleenkään ymmärtänyt, miksi näin tämän kaiken vaivan. 15 euron kamera, 12 euron filmi ja 22 euron kehitys, eli maksoin jokaisesta kuvasta yli euron kappale. Ei käy järkeen tämä.

Kipinä syttyy värifilmillä?

Satuin myöhemmin Facebookissa törmäämään ilmoitukseen, jossa lahjoitettiin 7 rullaa värifilmiä – 5 rullaa Reala 100:ta ja 2 rullaa Velvia professional 100 -filmiä. Kaikki rullat olivat yli kymmenen vuotta päiväyksen ylittänyttä. Kun kerran ilmaiseksi saa filmiä, niin täytyyhän ne valottaa. Laitoin sivuun aiemmat kokemukseni Ilfordista ja lähdin nyt avoimin mielin pysäyttämään hetkiä ikuisuudesta näille jaloille hopeasuolakiteille. Otin jälleen kameran arkisiin tilanteisiin mukaan. Tällä kertaa kahden rullan valottamiseen meni yli vuosi. Syynä oli osaltaan edelleen matala into kuvaamiseen, mutta ennen kaikkea se, että filmi loi kuvaamiseen huomattavasti enemmän paineita. Tiesin, että jokainen ruutu maksaa rahaa ja toisaalta kuvia on rajallinen määrä, joten jokaisella kuvalla olisi oltava jokin syy tulla otetuksi.

Rullat ojensin tällä kertaa Kameratorille, jonka kautta ne päätyivät Carmencita Film Labille Espanjaan kehitettäväksi. Skannaukset ovat olleet hallussani tätä kirjoittaessani 26 tuntia. Tällä kertaa odotin jo hieman innoissani, miltä kuvat näyttävät. Katsoimme vaimon kanssa kuvat läpi ja valitsimme muutamia suosikkeja seasta. Säädöt tein Lightroomilla. Käsittelin kuvia valotuksen, varjojen, kontrastin ja muiden perussäätöjen osalta. Sävyihin en koskenut, joten skannerin päätöksellä mentiin. Nyt, kun noita kuvia on useamman kerran tuijoteltu ja osa julkaistukin, niin ei tämä edelleenkään tunnu vaivan ja rahan arvoiselta. Tällä kertaa kuvien kehitys maksoi keskikokoisena skannauksena 42 euroa kahdelta rullalta. Eli päästiin reilusti alle euron hintaan per kuva. Vaan ei tunnu siltikään järkevältä… ja tässä kohdassa huomaan, missä ongelma piilee.

Unohda rationaalisuus

Kun olen seurannut yhteisöjä, sosiaalista mediaa ja keskustellut filmikuvaajien kanssa, olen yrittänyt löytää rationaalisia syitä sille, miksi ihmiset tätä harrastavat. Syyt vaihtelevat, mutta usein toistuu keskusteluissa, kuinka digikuvauksesta puuttuu ”se jokin”. Kuvat myös näyttävät erilaiselta verrattuna digikuviin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita parempaa, vaan sitä, että se vain on erilainen. Toiset puhuvat filmikuvauksen hitaasta prosessista ja toiset kertovat syyksi jännityksen onnistumisesta vanhan kojeen kanssa. Kun kuva on luotu täysin analogisesti, se antaa monille paremmin tunteen onnistumisesta ja siitä, että on tehty jotain ihan itse (yritän olla ajattelematta tätä rationaalisesti). Osalle harrastajista filmikuvauksella halutaan vaalia vanhoja perinteitä ja taitoja. Oli selitys mikä hyvänsä, on niille kaikille yhteistä se, että rationaalisia ne eivät ole.

Järjellä ajatellen filmikuvaus on ennen kaikkea hankalaa, epävarmaa, kallista, ja hidasta. Mutta harrastuksissa tai taiteessa ei ole koskaan ollut kyse järjestä, rationaalisuudesta tai edes turvallisuuden tunteesta. Tänä päivänä moni autoharrastajakin ajaa kesällä Ford Taunuksella. Ei siksi, että se on järkevää, vaan kyse on tunteesta, jonka omistaja saa operoidessaan tuota jaloa kulkinetta. Sama pätee filmikuvaukseen. Lähes kaikki ottavat tänä päivänä valokuvia kännykällä, mutta vain pieni prosentti on valmis ottamaan vanhan Zenitin esiin, lataamaan siihen filmiä ja parhaan tietonsa mukaan asettamaan asetukset ja sormet ristissä toivomaan, että tarkennus osui, jotta voi myöhemmin ihailla enemmän tai vähemmän onnistunutta kuvaa.

Filmikuvauksesta en todennäköisesti tule koskaan innostumaan, sillä luonteeni vuoksi ajattelen asiat liian rationaalisesti. Käytännöllisyys ennen kaikkea. Itselleni hyvissä kuvissa on vahva tarina tai ne ovat muulla tapaa tärkeitä jollekin ihmiselle tai yhteisölle. Hyvä kuva ei näillä kriteereillä välitä kuvaamistekniikasta, joten itselleni on järkevämpää valita sellainen kamera, joka ei aiheuta lisävaivaa. Hyvä kuva voi siis olla filmillä tai digillä kuvattu, enkä välitä myöskään käsittelystä sen enempiä. Filmikuvaus sopii ihmiselle, joka pystyy heittämään hetkeksi järjen sivuun ja suorittamaan tunteella koko valokuvauksen prosessin. Sellainen ihminen, joka osaa ja haluaa tehdä asioita perinteisellä tavalla nauttien tekemisen tuloksista. Filmikuvaaja käyttää siinä hetkessä tunnepuoltaan.

Valokuvauksesta yleisesti kannattaa keskustella ihmisten kanssa tiedostaen, että tunteet näyttelevät suurempaa osaa kuin järki. On turha selittää kuinka paljon halvempaa ja helpompaa olisi ostaa Prismasta Canonin digirunko kuin käytetty Hasselblad filmiperällä, sillä järjestä tässä ei ole kyse. Eikä tarvitsekaan olla. Jokainen tekee valokuvausta juuri itselleen parhaalla tavalla, ja kuilujen kaivaminen filmi- ja digikuvaajien välille on täysin turhaa.

Alan nyt suunnittelemaan viimeistä moottoripyöräreissuani, joka sekin on kaikkea muuta kuin järkevää.